Tet-päivä opetti paljon hoitotyöstä

Kahdeksan Salva-vuoteni ajan olen luvannut jonain päivänä tehdä vuoron hoitotyössä. Päivätyössäni palveluneuvojana käsitys hoitajien arjesta jää lyhyiksi hetkiksi. Viime vuoden lopulla keskustelin lounaalla asiasta työkaverini, Palvelukotien toisen vastaavan hoitajan Katjan kanssa. Vuosi ehti loppua, mutta kiitos Katjalle, joka muistutti asiasta ja pääsin lopulta toteuttamaan lupaukseni.

Palvelukoti tarkoittaa meillä Aatos- ja Ainokotia. Maalaistermein, kyseessä on hoivakoti ihmisille, jotka tarvitsevat huolenpitoa ympäri vuorokauden.
Koska en (vielä) omaa sote-alan tutkintoa, tehtävät, joita sain vuorossa tehdä, olivat rajoitetut. Oikea termi tet-päivälleni lieneekin hoiva-avustaja. Autoin päivällisen tarjoilussa, tiskaamisessa, asukkaiden siirtämisessä pyörätuolissa sekä syöttämisessä.

Opin paljon illan aikana, niin käytännön asioita sekä hoitotyöstä yleensä. Esimerkiksi perusiltatoimet muistisairaan ihmisen kanssa tehdään omatoimisuutta tukien. Ne vievät aikaa, mutta ovat tärkeä osa hänen toimintakykyjensä ylläpitämistä. Hoitosängyn laitojen nostaminen ylös vaatii erikseen lääkärin luvan. Tämäkin yksinkertaiselta tuntuva asia on sekä tärkeää asukkaan turvallisuuden takia, että ihmisarvon kunnioittamista. Kun tällaiset asiat tehdään perustellusti, ne ovat täysin loogisia.

Osallistuin myös vuoron alussa ja lopussa käytävään vuoronvaihtopalaveriin, jossa seuraavan vuoron hoitajille kerrottiin, kuinka päivä on mennyt. Mielenkiintoinen huomio oli, että hoitajat kävivät yksitellen läpi jokaisen asukkaan ja kertoivat heidän olostaan. Ei vain asukkaita, jotka tarvitsevat sillä hetkellä erityistä hoitoa. Jälleen kerran asia, jota en ei-hoitotyötä-tekevänä osannut edes ajatella, mutta on käytännön työssä hyvinkin tärkeää, jotta osataan seurata tilannetta kaikkien osalta. Omaisena olisin iloinen tietäessäni, että läheiseni vointia seurataan aktiivisesti ja tieto kulkee myös hoitajien välillä.

Työkavereiden kanssa oli mielenkiintoista keskustella heidän työstään. Tavallisen työpäivän lyhyet katkelmat ja lounaskeskustelut eivät kerro todellisuutta hoitotyön vaativuudesta, saati sen tarjoamista hyvistä hetkistä.

Oli myös hienoa päästä seuraamaan kuinka työkaverini, he, joilla on pätevyys ja ennen kaikkea osaaminen ja alalle omistautuminen, tekevät työnsä. Asukkaita kuunneltiin ja heille puhuttiin hymyillen ja silmiin katsoen, vaikka vastausta ei välttämättä tullut. Ja kuinka lyhyinäkin hetkinä hoitajat muistivat pysähtyä ja koskettaa lempeästi asukkaita. Jokaisesta välitettiin ihmisenä.

Pasi Mäenpää